Valittelin eilen sitä mun kummallista oloa ja väsymystä. Nukuin superpitkät yöunet ja olo oli edelleen kovin uupunut. Kolmesta tynnyrinkokoisesta kahvikupillisesta ei juuri ollut apua, vaan olo oli edelleen kummallinen. Päätä särki tai jomotti, muutenkin tuntui pää ihmeen raskaalta ja sen päälle oli kuvottava olo. Kuulostelin oloani koko aamupäivän, meillä ei enää suhtauduta päänsärkyyn kovinkaan kevyesti.

Mulla on siitä metka pää, että sitä ei juurikaan särje. En oikeastaan ollut koskaan potenut pänsärkyä, enkä edes ottanut päänsärkyyn lääkettä, ennen kuin pari vuotta sitten sairastuin.

Me oltiin hiljattain muutettu tähän meidän tönöön ja mies oli juuri tullut töistä. Justiina oli nukkumassa ja minäkin jo köllöttelin sängyssä. Oli keskiviikko ja aamulla aikainen herätys töihin. Mies tuli makuuhuoneeseen ja juteltiin päivän kuulumisia, kun yhtäkkiä totesin, että mun päätä särkee. Odottelin hetken päänsäryn loppumista ja hieroin niskaani, mikä yleensä auttoi. Särky senkun voimistui, tuntui, kun koko takaraivo olisi ollut jäässä. Otin särkylääkkeen ja yritin saada unen päästä kiinni, mies meni katsomaan telkkaria.

Hetken kuluttua aloin oksentaa tosi rajusti ja todettiin, että nyt on jotain vialla. Soitin TYKSiin, sillä oma terveyskeskus oli jo kiinni ja sieltä mua palloteltiin lääkäriltä toiselle, kunnes langan päähän tuli neurologi, joka mun oireista kyseltyään neuvoi mua soittamaan pikaisesti ambulanssin ja lähtemään sairaalaan.

Mies soitti ja mä aloin pukemaan vaatteita päälleni. Järjissäni en yöpaidassa lähtisi edes ambulanssin kyytiin. Kun auto tuli, niin meikäläinen kiipesi kyytiin ja istuskelin siellä takana, makuulle meno kun lisäsi särkyä entisestään. Juteltiin niitä näitä ambulanssisetien kanssa ja jopa siinä maksoin kyydin omavastuun. Mun kunto oli koko ajan ihan hyvä, särky vaan oli tosi kova.

Sairaalan pihalla mut sitten laitettiin sängylle ja kärrättiin sisään. Tehtiin kokeita, otettiin kuvia ja mitään muuta ei päästä löytynyt kuin aivot, onneksi sentään ne. Mulle aloitettiin joku lääkitys ja aloin nukkumaan, sillä vasta aamulla voisi tehdä ottaa selkäydinnnäytteen, koska oireiden alkamisesta pitää olla kulunut vähintään kuusi tuntia ennen näytteenottoa.

Aamulla kuuntelin neurologin ja hoitajien juttuja, kun puhelivat minusta. Eivät huomanneet mun kuuntelevan ja hoitajat siinä arvelivat mun olevan liikkeellä ihan turhaan, pitivät mua turhannarisijana ja totesivat, että jos olisin oikeasti kipeä, niin en olisi pystynyt nukkumaan jne. Neurologi halusi kuitenkin minulta sen näytteen ottaa ja kuinka ollakkaan, verinenhän se oli. Mulla oli aivoverenvuoto.

Lisää kuvia ja lääkitys. Siirto neurologiselle ja koska mun vointi oli kokoajan hyvä, niin seuraavalle aamulle aika karotisangiografiaan (jos oikein nimen muistan). Siinä mun reisivaltimosta mentiin pään sisälle ja kuvattiin ymmärtääkseni varjoaineen avulla mun pään suonet. Samalla toimenpiteellä olisi voitu korjata löydetty vuoto, mutta vuotokohta oli jo korjaantunut itsestään tai lääkityksellä, joten paikattavaa ei ollut.

Pari päivää toipumista neurologisella ja sitten kotiin.

Mä tiedän ihmisiä, joilla ei ole ollut näin hyvä tuuri. Oikeastaan olen ainut tuntemistani aivoverenvuodon sairastaneista henkilöistä, jolle ei ole jäänyt mitään pysyvää vammaa. Tai ainakaan kukaan ei ole raaskinut mulle kertoa, vaikka olisikin :o)

Olen monesti miettinyt, kuinka monta asiaa olisi voinut mennä toisin. Jos mulla olisi ollut paljon päänsärkyyä tai migreeniä, niin olisinko tajunnut, että nyt on kyse jostain muusta. Tai jos mies ei olisi tullut vielä kotiin, en olisi voinut Justiinaa jättää kotiin yksin. Jos meidän oma terveyskeskus olisi ollut auki, olisiko mua neuvottu soittamaan ambulanssi. Jos neurologi olisi ollut samaa mieltä, kuin ne hoitajat ja mut olisi lähetetty kotiin. Jos vuoto vaan olisi ollut isompi jne.

No kuitenkin, se tämänpäivän huono olo meni jo. Kunhan muistelin.